maanantai 21. tammikuuta 2013

Bleedout

Hermostuessani nyplään paitani kauluksia, koputtelen solisluita ja kiristän kaulan nahkaa ja nyt huomaan tekeväni sitä jälleen.
Vedän alati vatsaa sisään ja yritän pitää käsivarsiani irti muusta kehostani, jottei niiden löysä nahka tuntuisi. Jalat on pidettävä ristissä etteivät reidet leviä. Leuka täytyy pitää ylhäällä tai tulee kaksoisleuka. Olen koko ajan ruumiillisessa ahdingossa koska en voi istua normaalisti ja olla samalla sujut itseni kanssa.
Olo on kuin kehvelillä.

Skypepuhelu valuu korvista sisään ja ulos. Painetta. Ei saa puhua tyhmiä.

***


Joudun taas psykiatrin kanssa juttuilemaan ja käymään viikottain lääkärillä. Vaikka jaksaisin raahautua kolme kertaa viikossa väsyttäviin treeneihin, en millään jaksaisi mennä puhumaan. Minua ärsyttää. Pääsisin siitä eroon ehkä kuukaudeksi kerrallaan ottamalla lääkkeet kouraan, mutta viimeksikin niiden teho nähtiin. Entistä pahempia oireita ja loppujenlopuksi lääkitys muutti tunnemaailmaani.


Viimeviikolla viilsin ranteeni tällä kertaa pahasti auki ja jos en olisi toiminut ripeästi sen tukkimisen suhteen, siihen olisi varmaan voinut ainakin pyörtyä, ehkä kuolla. Veren valuessa se ei ollut nätti, tummanpunainen pisara, vaan se oli musta syvyys kajastavalla punaisuudella reunoilla. Iho halkesi ja kaikki se paha tunki ulos. Ranteen liikuttelu on yhä vaivalloista ja arpi saattaa aueta.

Soitin itselleni ambulanssin sattuessa ja en päässyt sieltä ilman sopimusta, että sopisin taas ajan psykiatrille.


Tuntuu turhalta. Taas vaihteeksi. En edelleenkään pidä puhumisesta enkä tule pitämään. En pidä itsestäni puhumisesta. Kaikki vastaukset tuntuvat niin alentavilta tai sitten liiankin sääliviltä.
En pidä siitä missä valossa olen nyt kaverieni silmissä - alennettu viiltelevä vittumainen pelle, joka sietäisi saada kaiken pahan niskaansa maailmassa tämän takia.
Haukut, hiljaisuudet ja ignooraukset.



1 kommentti :

  1. "En pidä siitä missä valossa olen nyt kaverieni silmissä - alennettu viiltelevä vittumainen pelle, joka sietäisi saada kaiken pahan niskaansa maailmassa tämän takia.
    Haukut, hiljaisuudet ja ignooraukset."

    Ketä tarkoitat tällä? Toivottavasti et ainakaan mua siihen nähden miten paljon oon yrittäny olla tukena, ja ihmisenä kykenen vain inhimillisiin saavutuksiin. En voi sille mitään, että mä otan tollasen tosissani. Mä otan senkin tosissani että uhkailet tappaa ittes ja itken täällä. Mutta ymmärrätkö, että sulle elämän ja kuoleman raja on TODELLA todella ohut, sulle veren vuodattaminen on pikkujuttu, kuoleman ajatteleminen arkipäivää. JOTEN! Et voi odottaa, että ihminen joka sun seurassa näitä asioita käy läpi ja tuntee sun aatteet voisi kuvitella mitään muuta, kuin että viiltely on yhtä arkipäiväistä kuin kaupassa käynti ja kuoleman toiveet yhtä toistuvia kuin hyvän päivän toivotukset. Sä näet asiat sellasina, joten ihmisten sun ympärillä on pakko totutella näkemään ne niin. Mä en ainakaan kykene sydän syrjälläni itkemään TOISTUVASTI sen takia. Ymmärrätkö? Ennenku otat ongelmasi tosissaan, kukaan muukaan ei voi ottaa sitä tosissaan.

    Tulee sellanen olo tästä tekstistä, että näet parempana olona vain sen kun paremmin saat masennuksesi peitettyä, hellittyä sen johonkin huopaan piiloon ettei kukaan muu näkis sitä. Se ei ole parantumista eikä tie siihen. Se on tie pahempaan.

    Ja vaikka masennus kuinka on sairaus ja ihminen sen uhri, niin sitä vastaan ei voi väittää tai taistella, että jokaisella meistä on oma tahto ja omat jalat joilla kävellään eteenpäin valitsemiamme polkuja. Toivon tosiaan että saat apua, ja opettelet avautumaan ja puhumaan omasta elämästäsi. Sun elämästä, joka ei oo yhtään huonompi tai häpeällisempi kuin kenellekään muulle annettu elämä. Ainoa mikä ratkaisee on ne polut mitä me kävellään, ja jokaiselle ne on uusia ja outoja, ja jokainen meistä kuvittelee, että ollaan niillä yksin.

    Ja oon edelleen sitä mieltä että ajattelet romantisoidusti kaikesta tästä. "Veren valuessa se ei ollut nätti, tummanpunainen pisara, vaan se oli musta syvyys kajastavalla punaisuudella reunoilla." TÄMÄ ON ROMANTISOITUA. Sankarit, marttyyrit, väärälle polulle elämässä ajetut, kohtalon tuhoon tuomitsemat, pahaa verta sisällään kantavat. Niissä romanttisissa saduissakin kaikilla noilla oli oma tahto ja omat jalat ja ne valitsi tiensä, ei tarinaa kirjotettu niitten puolesta vaan ne ite kirjotti tarinansa.

    Siinä vähän sellasia aatteita. Eläkä sano etten ois saanu ajatuksiani tuoda ilmi, vaikka ne ilmeisesti käykin sun ajatuksia vastaan. Koen ystävän oikeudeksi olla avoin mielipiteissäni ja ajatuksissani.

    VastaaPoista