lauantai 26. tammikuuta 2013

Pelkotila

En ole nykyään onneksi nähnyt hirveästi painajaisia.

Nukun kuin tukki.

Jokin aika sitten tosin näin aika jatkuvasti isästä melko tympeitä unia, jotka liittyvät pelkooni siitä, että isä voi menehtyä koska vaan.

Isä puhuu itse hyvin masentuneeseen sävyyn siitä, mitä hänelle lähivuosina tapahtuu. Vanhuudesta, kuolemasta, eikä hän ole sen kanssa sujut. Isä harvemmin itkee, mutta ääni värähtää ja vaimenee, kun hän sanoo jotain iästään ja kuolemisestaan. Sitä keskustelua on hankala jatkaa. Minulla on vaikeuksia sanoa rakastavani edes vanhempiani, etenkin kun pitäisi. En pysty kuin nielaisemaan ja olemaan vaiti. Joudun ajattelemaan, että seuraava Joulu on ehkä rikkinäinen.


Ainakin tiedän, mistä olen masentuneisuuteni ja pessimistisyyteni perinyt. Se on suora piirre isästäni, kun taas äidiltäni olen saanut periksiantamattomuuden kun kyse on raha-asioista tai ns. henkilökohtaisesta kunniasta. Moraalini kärsiä kaikki typerät tekoni ja lintsaukseni ovat taas yhteinen piirre molemmilta.


Isän surullinen asenne tulevaisuuteen voi tarkoittaa pahaa sairautta, josta en ole saanut tietää. Olen aivan hermona, enkä tahdokaan tietää.

Ja nyt se pelko jäytää taas yötä päivää. Yksinäisyyden voi jokseenkin sietää vaan sulkemalla korvansa sille ja sanoa, että on paljon paremmassa kunnossa yksin.
Perheen menettämistä en voi sietää. En ole ikinä surrut kunnolla perheenjäsenen menettämistä, kaikki tähän asti kuolleet ovat menehtyneet minun ollessani nyrkillätapettava nulkki.

Perheenjäsenen kuoleman pelko on omituinen tila, jolloin silmiä kirvelee, nenänvartta sattuu ja tekee mieli käpristyä. Selkäranka ei pysy koossa ja tekee mieli oksentaa. Kaikkialla on liian hiljaista, mutta liian äänekästä. The logic.


Olen tehnyt aiheesta useita videotallenteita mutta ne ovat kaikki mahdotonta sanojenkakomista ja itkemistä, joten ähhäh, ettepä nää.

1 kommentti :

  1. Ymmärrän täysin mitä meinaat, omalla kohdalla perhe on kans tärkein ja voisin sanoa että se määrittää mut ihmisenä ja pitää mut koossa. En olis mitään ilman niitä.

    Sun pitää kysyä siltä isältäs, että onko sillä joku hätänä. Siinä vaiheessa voi hyvällä omallatunnolla heittää ylpeyden tai kaavaksi muodostuneen perhesuhteen kaivoon kun on kyseessä kummankin terveys, oma kun huolehtii niin että järki menee ja isän kun se ei osaa suhtautua asioihin. Mikään ei ole vapauttavampaa ja järkevämpää kuin kaavan rikkominen. Ja mikään ei tunnu sen vaikeammalta aluksi, mutta sille pitää pistää kerralla stoppi.

    Ei oo mikään häpeä, virhe tai nolous sanoa ääneen asioita joita kaikki jo ajattelee. Kuten että rakastaa perhettään. Ite olen jumahtanut tällä hetkellä yhteen känniseen tekstarilipsahdukseen :--) Parantamisen varaa? kylläääh. Mutta siitä tuli jo parempi mieli, sellanen että ku sen on kerran sanonu niin seuraava askel on jo että sietää äidin halauksia ilman että tekee tyhmiä ilmeitä.

    VastaaPoista