perjantai 3. toukokuuta 2013

Kuminen ja turta

Tavallaan olen jo valinnut tieni siihen, etten tahdo elää elävästi enää.


Melkein imelästi voisin sanoa että elämäni on pelkkä hämärä, pimeä polku. En sytytä valoa sen varrella enkä aio nähdä valoa sen päässä. Pelkään valoa ja vaikka tahtoisin, en uskalla mennä sinne päin. Todennäköisesti kompastun heti ensimäiseen kiveen ja katkaisen hampaani.

Tahdon hukkua pimeyteen ja kadota sinne, koska se on turvallista. Tuskaista, mutta turvallista. En pysty enää elämään itseni ja virheideni kanssa, eikä kukaan muukaan pysty. En tahdo nähdä sitä kuinka muut vihaavat minua luuytimiinsä eivätkä sano sitä.

Ihmiset ilmeisesti sittenkin elävät valehtelemalla.

1 kommentti :

  1. '' En pysty enää elämään itseni ja virheideni kanssa, eikä kukaan muukaan pysty. En tahdo nähdä sitä kuinka muut vihaavat minua luuytimiinsä eivätkä sano sitä.''

    Kultarakas, älä viitti sanoa noin. Minä pystyn, enkä ole ainut. Sinä tiedät sen, vaikka et myöntäisi, etkä ehkä pystyisi sitä sydämmelläsi uskomaan.
    En kiellä, etteikö olisi niitä kusipäitä joita eivät sinua pysty hyväksymään, mutta kaikilla on omat vihaajansa.

    Kukaan ei voi ikinä, ikinä korvata sua ja mä rakastan sua _just sellasena kun sä olet_
    Haukkuis suut mut vaikka miksi, mä puolustan sua silti.
    Sä voisit vaikka valehdella mulle päin naamaa, mutta mä luotan suhun silti.
    Mua ei kiinnosta miten vitusti sä muka tekisitkin virheitä ja olisit muka paha ihminen, mä rakastan sua silti.
    Sä voit väittää mulle vaikka maailman tappiin asti etten rakasta, mutta kyllä sä tiedät että mä en lähde sun viereltä ikinä.

    VastaaPoista